Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen muutamaa päivää ennen paluumatkaani 5.8. ja nyt 8.8. lopettelen. Olen jo päätynyt Tukholmaan asti, ja odottelen viimeisen laivamatkan alkua kohti Suomea.
Yksin matkustaminen on ihan ihmeellistä, hurjaa ja upeaa. Raskasta ja ilmavaa. Siinä peilaantuu oma ajatusmaailma, kätketyt ajatusrakennelmat ja vinksahtaneet kuviot eri perspektiiviin hetkeksi. Paljastavaa olla itsekseen vieraassa maassa – oman pienen itsen kanssa, joka tähän maailmanaikaan on syystä tai toisesta laitettu elämään, olemaan ja kanssatoimimaan. Erilaisissa heijastuksissa, joita ei tunnista aina omikseen tai toisaalta liiankin hyvin. Matkailu avartaa tai voisihan siinä käydä päinvastoinkin, kaventaa ja kärjistää, tätä olen miettinyt, maailmasta kun löytyy esimerkkejä myös ääripäistä. Etsivä löytää esikuvansa ja joukkonsa, myös ne haitalliset, totalitaariset, jos niin haluaa.
On tuntunut ihan älyttömän onnekkaalta olla tällaisella taidematkalla lähes kaksi kuukautta. Olin ensinnäkin ihan hemputin yllättynyt avustuksesta, jonka sain, ja ajattelin, että tämä jos jokin voisi olla viimeisin taidetekoni, koska sen toteutuminen tuli niin yllättävään ja "oikeaan" kohtaan monin tavoin. Olen nauttinut ajasta, jonka olen voinut jakamattomasti kohdistaa taiteentekemiseen. Se on tullut tarpeeseen. Toivon, että tästä kiitollisuudesta voisin ammentaa vielä pitkään. Tällainen julkisin varoin tuettu taide ei ole ollenkaan itsestäänselvyys ja pelkään, että vielä vähemmän tulevaisuudessa, kun mahdollisen tulevan hallituskokoonpanon asenneilmapiiriä seuraa.
Mitään ihmeellistä ei tavallaan tapahtunut ja kuitenkin paljonkin. Muun muassa oleminen, elämä ja taide kietoutuivat yhteen sekä Suomen että vallitsevien paikallisten tapahtumien kanssa. On vaikea olla hengittämättä poliittisesti eri tavoin latautunutta ilmapiiriä, kun monet voivan siitä niin pahoin. Suomessa ja Ranskassa ovat vallinneet omat yhteiskunnallisten erityispiirteiden värittämät tapahtumat: Ranskassa poliisiväkivalta, Suomessa hallitusneuvottelut, joita molempia on yhdistänyt rasismi ja sitten vielä yksi molempia maita yhdistävä huoli ja uhka: Venäjän hyökkäyssota.
Ahdistaa vähän paluu Suomeen, ikkuna sinne suuntaan on ollut sosiaalinen media, vai pitäisikö mieluummin sanoa EPÄsosiaalinen media. Joku räyhää facessa, puolesta tai vastaan. Ääni on hyökkäävää ja aggressiivista. Aiheet ja puolet vaihtuu, äänensävy vain on sama.
Matkan aikana kukaan ei kysynyt politiikasta mitään; marokkolaisen myyjän kanssa ihastelimme valtavaa meren ylle nousevaa kuuta ja otimme molemmat kuvia siitä, eräänä toisena iltana paikallisen kanssa lumouduimme vaaleanpunaiseksi värjäytyvän taivaan alla ja naapurin kanssa juttelimme sanan sieltä ja toisen täältä mitenkuten osasimme katukissoista, annoimme vettä ja raksuja. En tiedä, varmaan olin eri porukoissa ja siten poliittiset aiheet kiersivät kaukaa. Tosiasiassa liikuin paljon yksin. Luulen että se että kiertää laitamilla, välttelee kuhisevia keskustoja, polttavia ytimiä ja ryhmien yhdenmukaistavia ajatustoxeja myös suojaa.
Jotenkin kaikkein lohdullisimmalta on tuntunut, että ilman yhteistä kieltä onkin ollut mahdollisuus lumoutua yhteisesti koskettavista esteettisistä asioista: hiljentymällä luonnon ihmeellisyyksien edessä, katsomalla samaan suuntaan, välillä toisiin – sitten nyökytettiin tai pudistettiin päätä kuin kaikki ylittäisi ymmärryksen. Kauneuden taju ja kaipuu koskettaa ja vetää kohti, se on jotain sanoin kuvaamatonta, kaikki sanat ja vielä sanomattomat, samanaikaisesti. Yhdistävää.
Se on antanut toivoa ja uskoa jälleen kerran, että taiteella ja luonnolla on sija puhutella ja luoda tilaa jollekin muulle kuin mihin sanoin yllämme ihmisten välillä. Tällä muistutuksella on ainakin itselle ollut todella kaipaus ja tarve kaikenlaisten lohduttomuuksien keskellä tässä ajassa.
Kommentit
Lähetä kommentti